Koulukaverini Katjan kanssa jaamme haaveen Intian matkasta,hän on siellä jo käynytkin. Väriä elämään, jos ei muuten niin virtuaalisesti.
Linkki mielestäni hyvään Intia blogiin
Olen lukemassa P. Sainathin Kaikkihan Rakastavat kunnon kuivuutta: Tarinoita todellisesta Intiasta kirjaa. Se kertoo Intiasta 1990-luvulla.
P.Sainath :
Kaikkihan rakastavat kunnon kuivuutta - Tarinoita todellisesta Intiasta
Nyt suomeksi saatavana reportaasi, joka kertoo Intian maaseudun köyhien elinolosuhteista. Intialaisen journalistin Palagummi Sainathin tarinat päästävät lukijan virallisten avustusohjelmien, korruption ja köyhyyden maailmaan. ”Meillä on mahtava kuivuus meneillään", sanoo Rajmi Lakhan eteläintialaisesta Palamaun piirikunnasta. Rajmi on talonpoika ja kansalaisaktivisti, joka auttaa pienviljelijöitä ja maatyöläisiä taistelemaan oikeuksiensa puolesta. "Isot kihot rahastavat tällä todella paljon. Alueen virallinen kehitysvirkailijakin on jo mennyt korjaamaan kolmatta satoa."Olen ymmälläni. Syyssatohan korjataan sadekauden jälkeen. Kevätkaudella korjataan toinen sato. Mutta mikä on kolmas sato?"Kolmas sato on raha, joka saadaan valtion kuivuusavustuksena", sanoo Rajmi leveästi hymyillen. "Avustuksien ansiosta rikkaista tulee entistäkin rikkaampia. Se on oikein hyvää bisnestä. Täälläpäin rakastetaan kunnon kuivuutta."
Kaikkihan rakastavat kunnon kuivuutta : tarinoita todellisesta Intiasta / P. Sainath ; suomentanut Pekka Pakkala Pystykorvakirja/Like 2001, 951-578-644-4, 396 s.
"Ramda Korwan pitkä tie, joka ei johda mihinkään", on myös uskomatonta luettavaa. Ajattelen, että seuraava tarina ei voi ylittää edellistä hulluudessa, mutta miten käykään...

Saan lukea esim. Mangal Sunanista, joka saa "ihmelehmän". Valtio antoi hänelle tämän "ihmelehmän",joka siemennetään Jerseylehmän siemenellä.Useita hyviä sonneja ja lypsylehmiä luvassa tulevaisuudessa, vaan miten käykään. Valtio antoi ilmaiseksi eekkerin maata, jolla pitäisi kasvattaa Subalul-puuta karjan ruokkimiseksi. Sunan ja muut projektiin osallistuneet edunsaajat saisivat myös minimipalkkaa, kun kasvattaisivat näitä puita ilmaisella maallaan. He pääsivät siis mukaan Samanwita maidontuotannonkehitysprojektiin, jolla pyrittiin poistamaan köyhyyttä. Piti luoda uusi parempi karjakanta. Paikalliset sonnit kuohittiin ja keinosiemennys aloitettiin. Tulos 20 miljoonaa rupiaa ja kaksi vuotta myöhemmin oli kahdeksan vasikkaa. Maitoa ei tuotettu enempää ja Subalul-puut olivat kadonneet koko alueelta. Paikallinen Khariar-sonni oli tältä alueelta 10 vuoden päästä hävinnyt. "Maa on taas valtiolla". Alue tuotti ennen maitoa yli oman tarpeen, miksi se olisi tarvinnut tätä projektia. Ihmiset innostuivat projektin tuomista työpaikoista, mutta eivät esim. saaneet minimipalkkaa jos kasvattivat maalla vihanneksia perheelleen. Maa kun oli tarkoitettu karjan rehun kasvatukseen, eli projektilla oli täysin päinvastainen vaikutus, kuin oli tarkoitettu. Alue alkoi tyhjentyä ihmisistä. Heillähän ei ollut enää karjaakaan. Tämä oli vasta osa ensimmäistä tarinaa: "Paljon maitoa vähän puhetta".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti